Nora Rinne:  Kupla.  (2017)

Nora Rinne: Kupla. (2017)

Näyttämö ja Tutkimus no 7: Esitys ja toiseus

Nora Rinne:

Lapsi taiteilijan toisena


  Tässä tekstissä tarkastelen lasta taiteilijan toisena, hänen aiheenaan, materiaalinaan ja teostensa kohteena. Näkökulmani on henkilökohtainen ja kirjoitan oman taiteellisen työskentelyni ohjaamaa reittiä, sen avaamia kysymyksiä ja havaintoja pitkin. Kuvaan kuinka (taide)historian lapsikuvat kertovat lapsuuskäsityksen, lapsikäsityksen ja lapsen aseman muutoksesta. Nostan esiin romantiikan lapsikuvan, jonka piirteet ovat yhä hallitsevia kaupallisessa lapsikuvastossamme. Käsittelen näkemystä lapsesta viattomana ei-aikuisena ja Jean-Jacques Rousseaun Émilensuhdetta tähän ideaaliin. Esitän lapsuuden eriytyneet paikat, kasvatuksen ja jatkuvan hierarkkisen valvonnan esimerkkeinä Michel Foucaultin biovallan toiminnasta. Väitän, ettemme voi luopua lapsen suojelemisesta, mutta meidän on kysyttävä suojelemmeko lapsen ideaalia vai lasta. Lopuksi tarkastelen taidetta lapsuuden tuottajana, sekä omaa vastuutani ja mahdollisuuksiani tuohon tuotantoon osallistuvana taiteilijana.

Työskentelen esitystaiteilijana ja olen tehnyt useita teoksia, joissa materiaalina, aiheena ja joskus myös kohteena on ollut lapsi ja lapsuus. Olen asettanut esiin lasten kuvia videolla ja valokuvissa, imitoinut lasten puhetta, kuunteluttanut yleisöllä lasten keskusteluja, kerännyt ja esitellyt taidehistorian lapsikuvia, asettanut esiin lasten paitoja ja kasvattajille suunnattuja tekstejä, tuonut Kiasman pihaan lasin takaa katsottavaksi taaperon ja kehottanut aikuiskatsojia ottamaan lapsensa mukaan esitykseeni. Näissä töissäni olen kurottanut kohti toiseutta, jonka erityispiirteitä suhteessa muihin toiseutettuihin ryhmiin hahmotan erityisesti neljän piirteen kautta.

Ensinnäkin olen joskus ollut lapsi, mutta en ole lapsi enää. Minulla on lapseudesta ensikätistä tietoa, toisin kuin vaikkapa tummaihoisena muslimitaustaisena miehenä tai saamelaisena porotilallisena elämisestä. Välimatka lapsuuteen on kuitenkin sekä vuosista että aivojen kehityksestä ja rakenteesta johtuen pitkä. Minun on vaikea päästä käsiksi tuohon materiaaliin, jonka katsotaan perustavan itseäni, minääni. On vaikea muistaa ja ymmärtää miten havaitsin ja ymmärsin kun en havainnut ja ymmärtänyt niin kuin nyt. Ankaralla muistelulla muodostetaan uusia muistoja, kirkastumisen sijaan luodaan lisäkerroksia. Minulla kuitenkin on ollut lapsuuteni, eikä lapsuusmuistojen mutkikas suhde todellisuuteen tee näitä muistoja tyhjiksi.[1]

Toiseksi minulla aikuisena on erityinen vastuu lapsesta; omista lapsistani vanhempana ja lapsista yleensä yhteiskunnan päätösvaltaisena jäsenenä, valintoja tekevänä aikuisena. Lasten päätösvaltaisuus on hyvin rajallista ja heidän vapautensa alue kapea, heidän kognitiiviset kykynsä ovat usein riittämättömät, he tarvitsevat selvitäkseen huolehtivaa aikuista. Kohtaamani ja teosteni materiaaliksi päätyvät lapset ovat perustavasti alisteisia suhteessa minuun ja minun vastuullani. Tätä vastuuta ei voi väistää ja samalla tällä vastuuntunnollani helposti myös luonnollistan lapsen toiseutta; vakuutan, että lapsi on aivan eri kuin aikuinen, ettei lapsi saa ilmaistua itseään ilman määrittelevää aikuista, että lapsen on ”saatava olla lapsi”. Vastuuntuntoni on omiaan tekemään minusta omahyväisen: juuri minun tehtäväni on antaa lapsille ääni, minä sanoitan jokelluksen ja nostan näkyviin konttaajan.

Kolmanneksi lapset elävät keskellämme, mutta kuitenkin yhä enenevämmässä määrin omaan reservaattiinsa eristyneinä. Lapset on suojeltu yhteiskunnasta lähes näkymättömiin ja heidän kanssaan elinpiirinsä jakavat lähinnä pikkulasten vanhemmat ja lasten parissa ammatikseen työskentelevät. Oikea, hyvä lapsuus toteutuu sille erikseen suunnitelluissa tiloissa ja paikoissa, kuten päiväkodeissa ja kouluissa. Muualla lapsi muuttuu ei toivotuksi, väärin sijoitetuksi. Sosiologian professori Chris Jenksin mukaan lapsille suunnattujen tilojen ulkopuolelle ajautunut lapsi on läntisessä modernissa yhteiskunnassa kuin rikkaruoho, eli ”mikä tahansa kasvi, joka kasvaa väärässä paikassa”[2].

Neljänneksi lapsuuden ja lapsen käsitteet ovat yhä säilyneet varsin koskemattomina poststrukturalistisen analyysin purkaessa sukupuoleen, luokkaan, rotuun tai seksuaaliseen suuntautumiseen liittyviä normaaliuden ja luonnollisuuden käsitteistöjä ja oletuksia. Iän kategorian tuominen kriittisen tarkastelun alueelle on yhä varsin uusi ilmiö, ja lapsuuteen suhtaudutaan helposti suojelevammin kuin muihin ikävaiheisiin. Lapsuus luonnollistetaan, ero aikuisen ja lapsen välillä otetaan annettuna ja lapsuuden kulttuuristen rakenteiden purkamisen pelätään tekevän lapsi suojattomaksi.[3]

Kuten taidehistorian professori Anne Higonnet on todennut, lapsi on aiheena samaan aikaan sekä liian turvallinen että liian vaarallinen, liian vaikea ja liian hupsu.[4]  Lapsi on toisaalta ollut taiteessa kotoinen ja harmiton aihe, jonka parissa esimerkiksi 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun naistaiteilijoita kehotettiin toteuttamaan luovia taipumuksiaan miesten käsitellessä Suuria Aiheita. Lasta on pidetty yksinkertaisena aiheena, jonka tulkiksi kenellä tahansa on helppo pääsy.[5]Toisaalta lasten kuvaan ja lapsuuden ideaan suhtaudutaan hyvin suojelevasti, lapsi ja lapsuus ovat jatkuvasti vaarassa saastua, pilaantua aikuisen yhteiskunnan vaikutuksista. Tässä tekstissä kysyn, miten lähestyä taiteessa tätä muistoissa vaalittua, lapsuuteensa säilöttyä ja vastuulleni annettua toista.

 

James VI ja pelkkä James

Arnold Bronckorst:  James VI and I, 1566 - 1625. King of Scotland 1567 - 1625. King of England and Ireland 1603 - 1625 (as a boy).  Noin 1574. National Galleries of Scotland.  https://www.nationalgalleries.org/art-and-artists/2853/james-vi-and-i-1566-1625-king-scotland-1567-1625-king-england-and-ireland-1603-1625-boy

Arnold Bronckorst: James VI and I, 1566 - 1625. King of Scotland 1567 - 1625. King of England and Ireland 1603 - 1625 (as a boy). Noin 1574. National Galleries of Scotland. https://www.nationalgalleries.org/art-and-artists/2853/james-vi-and-i-1566-1625-king-scotland-1567-1625-king-england-and-ireland-1603-1625-boy

Kun lähden rakentamaan esitystä lapsista tai lapsuudesta, havaitsen mitä lapsiin liittyvää tapahtuu minun ympärilläni ja minussa, tässä paikassa ja ajassa. Kuuntelen mitä itse lapsista sanon, mitä kuulen muiden sanovan, mitä lapset sanovat, minulle, toisilleen. Äänitän lasten ääniä. Kokeilen miltä tuntuu päästellä samoja ääniä, sanoa samoja sanoja ja lauseita, matkin. Huomioin mitä lapset tekevät ja mitä heidän kanssaan tehdään. Missä tiloissa lapset liikkuvat, missä heitä ei näy? Katson miltä lapset näyttävät missäkin tilanteessa. Millaisia kuvia heistä saisi rajattua, mihin kategorioihin nuo kuvat sopivat, minkä kategorian rajoja ne ehkä huojuttavat? Katson kameran läpi ja ilman. Tunnustelen miltä kuukauden ikäinen tuntuu sylissä, miltä kahdeksanvuotias, lapsen iho, lämpö, hengitys, hajut, lapsen vellova narina tai nauru. Tutkin mitä lapsistani virallisissa papereissa sanotaan, mitä asioita heissä mitataan. Miten ja milloin heidät otetaan yhteiskuntaan? Miten minulle vanhempana heistä yhteiskunnan taholta puhutaan? Mitä vanhempana pelkään, toivon tai odotan? Luen sanomalehtien lasta ja lapsuutta koskevaa uutisointia ja mielipidekirjoittelua. Luen lastenpsykiatrien ja kasvatusalan ammattilaisten kirjoituksia. Luen lapsuuden historiaa ja lapsesta taidehistoriassa. Luen lastenkirjoja ja lasteni kirjoittamia tekstipätkiä, viestejä, seinäkylttejä. Ja katson mainonnan, viihteen ja taiteen lapsikuvia.

Philippe Ariès’n klassikkoteos L’Enfant et la vie familiale sous l’ancient régime (1960) teki tärkeän, laajalle vaikuttavan avauksen näyttäessään, että lapsuutta ei ole aina käsitetty samoin kuin se käsitetään nyt, eikä lapsen paikka yhteiskunnassa aina ole ollut sama kuin se on nyt.[6]Taidehistoria todistaa tätä muutosta omalta osaltaan. Taidehistorian lapsikuvien kautta minulle avautuu eläväksi kysymys, olemmeko todella löytäneet tai paljastaneet lapsuuden tässä lapsikeskeisenä pidetyssä ajassamme, vai kenties sittenkin keksineet sen.

Katson perhekuvia myöhäiskeskiajalta. Lapset on kuvattu muistuttamaan vanhempiaan, heidän säätynsä edustajiksi. Asut eivät korosta eroa suhteessa aikuisuuteen, vaan kuulumista, asemaa ja paikkaa yhteiskunnassa ja perheessä. Kasvoille ei ole tallennettu tiedotonta poissaoloa, toiseutta, vaan valpas läsnäolo ja tietoisuus. Oman lapsikuvastomme kautta katsottaessa 1500-luvun lapsi on kovin vakava, torjuva, aikuismainen. Toisaalta nuo 1500-luvun aikuisten vaatteisiin puetut, vakavailmeiset olmit ovat kaupallisen lapsikuvastomme kyllästämälle katsojalle kuin lasillinen raikasta vettä sokeriähkyn jälkeen.

            Taiteilija Arnold Bronckorstin muotokuva James VI:sta lapsena on vuodelta 1574. Tuijotan kuvaa tietokoneen ruudulta, printattuna korttina esitysinstallaatiossani Infantiili Amnesia[7]ja myöhemmin alkuperäisteoksena Edinburghissa, Scottish National Portrait Galleryssa. James VI poseerauksineen, asuineen, kalpeine ihoineen, vakavine ilmeineen ja silmäpusseineen esittää minulle omasta ajastani jotakin, joka on meikattu rusoposkien alle myöhemmässä lapsikuvauksessa. Virkistäydyn hänen kalpeassa valossaan, lepuutan silmiäni. Tutumman näköistä lapsimateriaalia taidehistoriaan ilmestyy 1700-luvulla ja 1800-luvulla sitä jo pursuaa. Posket alkavat rusottaa, niskavillat kihartua, suuret silmät kostua, vaatteet viitata määrittymättömään menneeseen aikaan, kissat ja puput hyppiä syliin. Modernin ajan lapsi on luotu.

            Anne Higonnet osoittaa romantiikan viattoman lapsen kuvaa ja ideaa tarkastelevassa teoksessaan Pictures of Innocencekuinka viattomuuden aika alkoi vain pari-kolmesataa vuotta sitten: ”Luonnostaan viattoman lapsen kuva, jota kutsun romantiikan lapseksi, ei ollut olemassa ennen modernia aikaa. Me unohdamme tämän historiallisen tosiasian, koska viimeiset kaksi vuosisataa romantiikan lapsi on asteittain kyllästänyt yleisen tietoisuuden.”[8]Romantiikan lapsi on esitetty meille ajattomana ja asemattomana, se on universaali (ollen samalla hyvin, hyvin valkoinen ja hyvinvoiva).

            Higonnet tunnistaa romantiikan ajan lapsikuvissa viisi kategoriaa, jotka saattoivat toki olla päällekkäisiä, mutta jotka kuvaavat varsin kattavasti aikansa länsimaista lapsikuvastoa, sekä korkeataiteellista että harrastelijamaisempaa. Kaikki kuvat keskittyvät lapsen kehoon vakuuttaen viattomuutta häivyttämällä tuon kehon ruumiillisuutta. Ensimmäinen kategoria on pukuleikki, joka esittää lapset erityisissä, omasta ajastaan irrotetuissa asuissa, historiallisissa puvuissa. Tämä kuvatyyppi tarjoaa lapsen ajattomana, toiseen aikaan sidottuna nostalgisen kaipuumme kohteena. Toinen tyyppi on lapsi ja lemmikki. Tässä lapsi näyttäytyy esimerkiksi pupun, tipun, kissan- tai koiranpennun kanssa, vähemmän ihmismäisenä, vähemmän tietoisena, ollen ennemmin yhteydessä ”luontoon” kuin aikuisten yhteiskuntaan. Kolmas kategoria, siivekkäät, kuvaa lasta enkelin ja kerubin sekoituksena, esittäen lapsen alastomanakin ruumiittomana, ylimaallisena keijukaisena. Neljännessä kategoriassa lapsi näyttäytyy vauvana äidin käsivarsilla. Tässä lapsi on ruumiillisempi, mutta riippuvainen, ei itsenäinen. Kuvatyyppi on maallistunut versio Madonna ja Kristus –aiheesta, ja sellaisena pyhittää ja sublimoi äiti-lapsi -suhteen sensuaalisuuden, kiintymyksen ja ruumiillisuuden. Viides kuvatyyppi on pikku aikuinen, lapset tietämättöminä matkimassa aikuisten sukupuolirooleja. Tässä on oleellista näyttää kömpelyys ja tiedottomuus, eli jälleen kerran viattomuus, ja luonnollistaa aikuisten sukupuoliroolit lasten avulla.[9]

            Kaupallinen kuvakulttuuri ottaa yhä kaiken irti romantiikan lapsesta kaikissa Higonnetin määrittelemissä kategorioissa. Hakusanalla ”children” löytää internetin ideapankista ja kuvasovelluksesta heti keltaiseen sadeasuun puetun pienokaisen ja tiput, lukemattomia pikkupojan ja koiranpennun haleja, historiallisiin asuihin puetut tytöt ruseteissaan ja polvisukissaan, pikkuneidin ruutumekossa kastelemassa äidin kasvimaata suurella kastelukannulla, juuri seisomaan oppineen palleron vaaleanpunaisessa tutu’ssa. ”Äiti ja lapsi” hakusana tuottaa liudan madonna-variaatioita. Enää ei ole James VI:tta, joka katsoo minua kotka käsivarrellaan edustaen asemaansa, aikaansa ja paikkaansa, vaan pelkkä James, luokattomana ja asemattomana, lapsi jonka katse tuolla epämääräisessä ajassa ja paikassa kääntyy sisäänpäin, minulle tavoittamattomiin. Kaikki viisi kategoriaa asettavat lapsen etäälle, toiseen aikaan, toiseen tietoisuuden tasoon, meitä aikuisia luonnollisemmiksi tai meitä taivaallisemmiksi - ja seksuaalisesti viattomiksi.

 

Viaton ei-aikuinen

            Romantiikan lapsi on tietenkin aikuisten luomus ja aikuisten tarpeisiin luotu. Se on ei-aikuinen, jonka viatonta ruumista määrittää ero aikuisen ruumiiseen nähden. Se on puettu ja merkitty kertomaan ettei se ole kuten aikuiset, eikä kuulu aikuisten aikaan. Higonnet huomauttaa, ettei romantiikan lapsi kerro mitään tarinaa aikuisten elämästä – ennemminkin nämä lapset kieltävät monta aikuisten yhteiskunnan aspektia, ja juuri se niissä aikuista viehättää.[10]Romantiikan lapsuus on aikuisen fantasia, paratiisimainen tila, josta aikuiset ovat langenneet ja jonne heillä ei ole paluuta. Romantiikan lapsi on määritelmällisesti tiedoton aikuisten haluista ja itsessään haluttava juuri siinä määrin kuin se ei ymmärrä halua.[11]

            Higonnetin taustoittama viattoman lapsen käsite kytkeytyy lapsen suojeluun yhä vahvasti. Antropologi, professori Allison James näkee tässä ideaalissa piilevän vaaran:

 

Viattomuus yhdistyy oletukseen tietynlaisesta kokemuksen puutteen aiheuttamasta kyvyttömyydestä (incompetence), josta taas seuraa käsitys haavoittuvuudesta. Samalla keskittyminen viattomuuteen lapsuutta keskeisesti luonnehtivana piirteenä voi itsessään olla riski lapsille. Oletus lapsuuden viattomuudesta ei vain aseta lapsia kyvyttömiksi osallistumaan yhteiskuntaan, vaan voi myös demonisoida sellaiset lapset, jotka eivät toiminnassaan osoita viatonta haavoittuvuutta. Suojelusta voi siten muodostua kaksiteräinen miekka, jolla lapsia suojellaan yhteiskunnalta ja yhteiskuntaa vuorostaan lasten toiminnalta.[12]

 

James myöntää lasten suojelun tärkeyden monissa tilanteissa fyysisen vaaran uhatessa lasta, muttei näe välttämättä lasten edun mukaisena suojelua, ”joka kohdistuu kaikkiin lapsiin yhtenäisenä sosiaalisena kategoriana ja joka verhoutuu viattomuuden, haavoittuvuuden ja kyvyttömyyden oletuksiin”.[13]

            ”Väittämällä sinnikkäästi, että lapset ovat kategorisesti erilaisia kuin aikuiset, luomme jyrkän rajan lapsuuden ympärille”, toteaa Higonnet.[14]Tutkimusprofessori emerita Marjatta Bardy puhuu samasta aiheesta lapsuudentutkimuksenpäivien puheenvuorossaan: ”Vauraissa pitkälle teollistuneissa maissa ’moderni lapsuus’ on sijoitettu erilleenaikuisten töistä ja toimista, ’oikean’ yhteiskunnan reunamille perheeseen, päivähoitoon ja kouluun. Lapsuus on suojelun ja opetuksen nimissä marginalisoitu.”[15] Keskiajalla lapsilla oli vielä aktiivinen ja keskeinen rooli toimivassa yhteiskunnassa. Lapset olivat osa vanhempiensa työympäristöä ja  heidän tekemällään työllä oli suuri merkitys, mikä tietenkin aiheutti köyhemmissä perheissä myös lasten voimavaroille kohtuutonta rasitusta. Lapset olivat kiinnittyneitä yhteisöihinsä, he edustivat perhettään ja yhteisöään.[16]Muotokuvat ja perhekuvat todistavat heidän kuuluvuuttaan, osallisuuttaan, paikkaansa ja asemaansa, eivät heidän eroaan, erillisyyttään, tiedottomuuttaan, osattomuuttaan ja vastuuttomuuttaan.

            Jean-Jacques Rousseaun vuonna 1762 julkaistusta Émilestä löytyy ihanne lapsen eristämisestä muusta yhteiskunnasta ja teoksen katsotaan olevan myös tärkeä tämän suuntauksen alullepanija. Rousseau on keskeinen hahmo modernin lapsuuden ja viattoman lapsen idean lanseeraamisessa, ja hänen luonnollista lapsuutta peräänkuuluttava Émilensä vaikuttaa yhä lapsuutta koskevaan keskusteluun. Rousseau kannattelee ja on ollut osaltaan luomassa myyttiä esisosiaalisesta yksilöstä. Hänelle ihminen syntyi vapaana ja hyvänä, ja ideaaleissa oloissa, luonnon helmassa, ilman toisten ihmisten korruptoivaa vaikutusta saattoi säilyäkin sellaisena.[17]Émilenensimmäinen kirja alkaakin kuuluisilla sanoilla: ”Kaikki on hyvää lähtiessään luojan käsistä: kaikki huononee ihmisen käsissä.”[18]

            Rousseaun lapsi tarvitsee turvavälin suhteessa aikuisten yhteiskuntaan ja hänen Émilensä jälkeen lapsi myös määrittyy enenevässä määrin muuksi ja toisenlaiseksi kuin aikuinen, vastapariksi tälle. Rousseaun lapsi ei ole aikuinen. Tämä itsestään selvän oloinen väite on aivan keskeinen Rousseaun hyökätessä vallitsevaa koulutuskäytäntöä vastaan, kuten George Boas on todennut teoksessaan The Cult of Childhood.[19]”Luonto tahtoo, että lapset ovat lapsia ennen kuin niistä tulee miehiä”[20], kirjoittaa Rousseau, ja lisää hieman myöhemmin: ”Kohdelkaa lapsia pakkoa ja miehiä järkeä käyttäen. Sellainen on luonnon järjestys.”[21]Kasvatus epäonnistuu, jos lasta lähestytään kuin aikuista, aikuisten kesken pätevät keinot ja toimintatavat eivät toimi lapsen kanssa.

            Émilestäalkaen aikuisten maailma on nähty lapselle vahingollisena, erityisesti jos tämä joutuu kosketuksiin sen kanssa ennen aikojaan. Rousseau kasvatti fiktiivisen suojattinsa maaseudulla, kaukana aikuisen yhteiskunnan hallitsemattomilta vaikutuksilta, tarjoten tälle kasvattajiksi luonnon ja itsensä. Rousseaun kasvatuksen ideaali on itsessään ristiriitainen, kuten Linda Pollock on havainnoinut: Toisaalta lapsi oli parasta kasvattaa vapautta antaen ja ”luonnollisia taipumuksiaan” seuraten, toisaalta Rousseaun lapsi ei ole lainkaan vapaa vaan tutorinsa totaalisen kontrollin alainen. Yksilö oli Rousseaun silmissä luonnollisen hyvä, mutta hänen hyvyytensä ei toiminut minkäänlaisena suojana yhteiskunnan korruptoivalta vaikutukselta ilman onnistunutta ohjausta ja huolenpitoa.[22]Miten suojella aikuisten maailmalta niitä lapsia, joilla ei ole mahdollisuutta paeta luonnon helmaan kasvamaan oman Rousseaunsa valvovan katseen alla? Pitääkö lapsia ylipäätään suojella ja miltä?

 

Suojeltu lapsuus

Poika pienessä talossa.  Piirros ja teksti Aarni Rinne, 6 vuotta, 2015.

Poika pienessä talossa. Piirros ja teksti Aarni Rinne, 6 vuotta, 2015.


Tarkastelen arkikokemuksiani vanhempana: Puskurina lapsen ja maailman välissä on valtava turvavälineiden arsenaali, sekä ammattikasvattajien ja vanhempien barrikadi. Turvaistuimet, kypärät, kellukkeet, aurinkosuojapuvut, lierit ja lipat, ympäristöä hylkivät materiaalit, lapsiparkit, lapsiystävälliset ja lastenmieliset, houkuttelevat kaikki ohjaamaan lasta kohti vain jotain juuri hänelle suunniteltua, muusta maailmasta ja aikuisten todellisuudesta eristettyä, kulmiltaan pyöristettyä, värikästä ja tunnelmaltaan iloista. Samalla turva-alueet varmistavat, etteivät näiden alueiden ulkopuolelle elämänsä järjestäneet aikuiset joudu kohtaamaan jotakuta, joka ei osaa kaikkia pelisääntöjä.

            Kun lapsi itkee tai törttöilee maailmassa, muiden aikuisten katseet kääntyvät heti etsimään tästä irtolaisesta vastaavaa vanhempaa. Harva tohtii kohdata lasta ohi huoltajan. Leikkipuistoissa jokaisen taaperon varjona seuraa oma vanhempi, jos ei vierellä, niin parin metrin päässä, valmiina sanoittamaan vastuulapsensa kokemusta, kieltämään ja ohjaamaan omaa, kehumaan ja kannustamaan, varoittamaan ajoissa, ohjaamaan ohi hankauskohtien. Toisen lapseen puuttuminen on heti moite tämän vanhemmalle tai huoltajalle, joka oli ehkä liian kaukana huomatakseen, että hänen vastuulapsensa lapiosta lähti se hiekka, joka nyt meidän lapsen silmissä hiertää. Vanhemmat ovat myös herkkinä heti kokemaan moitteeksi sen, jos joku ulkopuolinen aikuinen kommunikoi heidän lapsensa kanssa: enkö muka ollut tässä, aivan lähellä, valmiina hoitamaan omani.

            Lastenkulttuuri palvelee lasta, tarjoaa tälle mieluista viihdettä, mutta se palvelee myös aikuista antaessaan lapsivapaata aikaa ja vapauttaessaan aikuisten kulttuurin lasten kysyvältä katseelta. Lastenkulttuuri on kuin lapsiparkki: vanhempi voi olla varma että aikuisten asioihin ei siellä törmää ja joku on ennalta tarkastanut sisällöt turvallisiksi, sellaisiksi, jotka eivät herätä ristiriitoja tai ikätasoon kuulumattomia kysymyksiä. Ahdistuneet aikuiset tarkistavat ikärajoituksia otsa rypyssä, etsivät iloista, värikästä, oikeaoppista ja vähän opettavaista, sellaista että lapsi saa olla lapsi ja oppii samalla kuin vahingossa lukemaan. Lapsi on ihana, puhdas ja sileä, kunhan minä en vahingossa pilaa sitä altistamalla väärälle, syöttämällä lisäaineita ja tehotuotettua, jättämällä tunteet sanoittamatta tai paljastamalla omaa ahdistustani.

            Lapsiin kohdistamamme kontrolli, säätely ja tarkkailu on kuin malliesimerkki historioitsija ja filosofi Michel Foucault esittelemästä biovallasta. 1700-luvun loppupuoliskolla, samaan aikaan kun Rousseaun kasvatusmenetelmät saivat jalansijaa Euroopassa, siirryttiin Foucaultin mukaan vallan anatomiassa ulkoisesta ja julkisesta häpeästä vähitellen sisäiseen ja yksityiseen syyllisyydentunteeseen. Ruumiillisen kidutuksen, näyttämöllisyyden, julkiset nöyryytykset ja rangaistusseremoniat syrjäytti kontrolli ja sisäistetty kuuliaisuus. Aikataulut, päiväjärjestykset, säännöllisyys, eriytyneet tilat ja instituutiot, nousivat keskeiseen asemaan vallankäytössä. Moderni biovalta on laskennallisuutta, tarkkailua, tutkimista, hierarkkista havainnointia, normatiivisia arvostelmia, normaaliuden määritelmiä, ja lapsuus on olemassaolomme tarkimmin hallinnoitu osa-alue.[23]

            Lapsuutta eletään aikuisten auktoriteetin alla. Kuten tutkija Mika Ojakangas on perehtyneisyydellä ja tarkkuudella kuvannut, siirtyminen kasvatuksessa 1800-luvulta 1900-luvun puoliväliin tultaessa vähittäin kurista kontrolliin, ei ole ”vapauttanut” lasta tai lapsuutta. Olemme vain sokeampia sille normaaliuden ja normalisoinnin vallalle, jota nyky-yhteiskunta käyttää suhteessa lapseen. Modernissa yhteiskunnassa on sopeuduttava ja jos ei muu auta niin lastakin lääkitään ja terapoidaan. Suuria poikkeuksia ja sairautta kaihdetaan, normaalius on keskiarvoa ja terveyttä.[24]

            Kurituksen näemme valtana, väkivaltana ja vääränä, mutta käyrien edessä hiljennymme kunnioittavasti, emmekä juurikaan epäröi alistaa lastamme tälle mittaamisen ja määrittämisen vallalle. Lapsista huolehtiminen on jatkuvaa valvomista ja valvonta tuottaa tietoa jonka avulla ymmärrämme, moralisoimme, normalisoimme ja kategorisoimme, järjestämme, jaamme, yhdistämme ja erotamme. Lapsilla on kasvukäyrät, ikävaiheet, herkkyyskaudet, oppimistavoitteet, omat lasten tilansa ja paikkansa, nukkumanmenoaika, uniaika, ruoka-ajat, ulkoilutavoitteet ja lukujärjestykset. Sekä heidän ruumiinsa taidot ja mittasuhteet, että henkinen kapasiteettinsa ovat jatkuvan mittauksen alaisia ja jokaisen yksilön suhde keskikäyrään tiedetään. Normalisoiva valta on kovaa kelpaamisen peliä, jossa stressaavat lapset, vanhemmat, ammattikasvattajat ja lasten terveydenhuollosta vastaavat. ”Varhainen puuttuminen” vaatii myös varhaista tarkkailua ja mittausta. Joku lapsi putoaa aina väleistä, kauhistumme, verkkoa tilkitään. Hyvätkin yritykset lisäävät painetta. Lapset osaavat kylmäävän tarkasti arvioida paikkaansa joukossa, järjestystään ja osaamistaan, vaikka numerot muutetaan lauseiksi ja tasoryhmistä kuiskaillaan hiljaa aikuisten kesken.

            Selkänsä kääntäminen vastuulle ei ole pakopaikka tästä tilanteesta. Ojakankaan sanoin:

 

Vaatimus, että lapsi on jätettävä oman onnensa nojaan, on kaikista vaatimuksista käsittämättömin. Lapsi vaatii kasvatusta ja aikuisen on vastattava tähän vaatimukseen. Vastuu merkitsee tähän vaatimukseen vastaamista. Voidaan tietenkin sanoa, että lapsella on oikeus vapauteen, mutta tuota oikeutta ei tule käsittää pyhään koskemattomuuteen jättämisenä. Pyhittäminen ei ole vapauttamista vaan pikemminkin hylkäämistä.[25]

 

Aikuisen auktoriteetti ei tuhoa lapsen vapautta, vaan mahdollistaa sen.

            Autoritaarista, hierarkkista suhdetta ei voi poistaa lapsen ja aikuisen taiteilijan väliltä kysymällä lapselta kysymyksiä, kuten ”mitä sinä haluaisit?” tai ”sopiiko sinulle?”. ”Onko sinusta ok, jos laitan tämän kuvan sinusta esille?” ”Haluatko laulaa vielä, niin äiti äänittää?” Vaikka niitä kysymyksiä pitääkin esittää ja vastauksia kuunnella, ne eivät poista vastuutani. Mitä enemmän lapseni ymmärtävät, sitä enemmän heiltä kysyn. He voivat käyttää veto-oikeuttaan, sanoa, jos eivät halua jotain kuvistaan muiden nähtäväksi, jotain lauluaan kuultavaksi. Mutta taiteilijana joudun lopulta päättämään, mitä lasteni kuvaa, ääntä tai puheen sisältöjä saa tai ei saa käyttää tässä teoksessani ja vastuu siitä päätöksestä on minun. Se vastuu on suuri, ja koska lapset ovat omiani ja rakkain ja herkin osa elämänpiiriäni, haluaisin myös välillä itse piilottaa kaiken lapsistani kuvaamani ja äänittämäni ja muuten dokumentoimani materiaalin. Esitän sitä, koska ajattelen sen esille tuomisen olevan uskalluksemme arvoista. Ajattelen, että lasten tunkeutuminen taiteen kentälle on arvokasta. Ajattelen, että lasten representointia ei voi jättää ainoastaan lasten asiaksi – silloin se jäisi lastenkulttuurin sisälle, sekin olisi hoidettu lasten omalla vyöhykkeellä ilman rajanylityksiä.

            Aikuisen vastuuta lapsesta ei voi ohittaa. Länsimainen patriarkaalinen yhteiskunta on tarjonnut lapsen asemaa milloin naiselle, milloin primitiivisille kulttuureille, milloin ei-kaukasialaisille roduille, mutta toiseutetut haluavat itse puhua puolestaan, representoida itseään, kertoa omalla äänellään. Lapset eivät järjestäydy vastustamaan esitystämme heistä. Lapsen ääni ei kanna suurilla näyttämöillä ja taidehalleissa, ja jos kantaakin, sitä on yleensä kuuntelemassa muita alaikäisiä ja vallattomia vastuuaikuisineen. Lapsen ilmaisu jää helposti lastenreservaattiin.

            Leena Alanen on kartoittanut tutkimuksensa Modern Childhood? Exploring the ’Child Question’ in Sociology esipuheessa niitä lähtökohtia, jotka tekevät lapsikysymyksestä omanlaisensa suhteessa esimerkiksi naisiin, seksuaalivähemmistöihin, työväenluokkaan tai rodullistettuihin. Alanen huomioi, etteivät lapset itse muodosta sosiaalista liikettä, joka esittäisi vaatimuksia suhteessa itsestään tuotettuun tietoon. He eivät muodosta aktiivista, äänekästä ryhmää, joka toisi esiin tyytymättömyyttään suhteessa vallitsevaan kuvaan tilanteestaan. Lapsilla ei välttämättä ole tähän tarvittavia kognitiivisia kykyjä. Tässä mielessä lapset poikkeavat muista, jo sosiaalisen ja poliittisen tunnustuksensa voittaneista sosiaaliryhmistä.[26]

            Alanen painottaa kuitenkin, ettei aikuinen-lapsi –jaottelua pitäisi näin vastaansanomattomasti ja luonnollisena hyväksyä. Ehkä muiden sosiaaliryhmien edustajien taistelua on siivittänyt juuri heidän asemansa aikuisina– he ovat joka tapauksessa olleet osa aikuisväestöä. Näin nähtynä lasten asemaa heikentäisikin, ei niinkään heidän heikompi kapasiteettinsa, vaan lapsuuden tämänhetkinen sosiaalinen luonne. Lapsuus luonnollistetaan, ero aikuisen ja lapsen välillä otetaan luonnollisena ja annettuna. Lapsuus nähdään luonnollisena tilana, ei sosiaalisena konstruktiona, ja tässä seurataan samaa kaavaa kuin aikaisemmin suhteessa naisiin tai “villeihin” ja “primitiivisiin” heimoihin ja ihmisiin. Jotta lasten ääni tulisi kuulluksi, aikuisten olisi tunnistettava ja kyseenalaistettava oma lapsuuden konstruktionsa.[27]Ei siis tulisi ottaa annettuna, että lasten ääni on heikko, heidän ilmaisunsa ei kanna. Tällä ajattelulla korostetaan lasten kyvyttömyyttä ja riippuvaisuutta, niitä aineksia joista lapsiparkkien turvaportit on lapsen ympärille rakennettu ja eristäminen perusteltu. Heikennetään heikosti kuuluvaa ääntä entisestään. Kuten feministinen tutkimus on osoittanut, suojelun retoriikka on usein lähinnä kehnosti naamioitua kontrollointia.

            Lapsen ruumis on yksi tulenarimmista kuvan tai esityksen kohteista ja nykyinen suojelua korostava kulttuurimme tuntuu sanovan ”parempi ettei”. Jos ei ole täyttä varmuutta etteikö joku voisi nähdä tietyssä lapsen kuvassa eroottisuutta, katsoa sitä seksuaalisesti virittyneenä, ajatellaan, että on parempi jättää se ottamatta, tekemättä, julkaisematta. Toteuttaessamme tätä varovaisuutta olemme kaikki opetelleet katsomaan lasten kuvaa kuin pedofiili etsien siitä aistillisuutta ja seksuaalisia vihjeitä. Potentiaalinen vaara saa meidät herkistymään kaikille seksuaalisille merkeille lapsen kuvissa. Toisaalta se, että jokin on taidetta, tulee esiin taiteen kontekstissa, ei voi sinällään riittää perusteluksi muuten epäeettisenä pidettävän materiaalin ongelmattomalle hyväksynnälle: taide ei mitenkään itseoikeutetusti onnistu olemaan oikeellista, tekemään hipaisullaan kaikesta hyvää. Ja voiko taiteilija väittää tietävänsä varmasti, että hänen tekemänsä teko tai teos kohoaa taiteeksi, koskettaa mitään ilmeisen ylittävää tasoa? Olisiko siis parempi, ettei esimerkiksi yhtään kuvaa alastomasta tai hyvin vähäpukeisesta lapsesta koskaan julkaistaisi, ei taiteessa, eikä muualla? En voi hyväksyä tällaista potentiaalisen uhrin piiloutumisen ja piilottamisen logiikkaa. Kuten Higonnet huomauttaa: ”Kun jokaisesta lapsen ruumista esittävästä valokuvasta tulee rikosepäilyn alainen, kuinka voimme estää lapsia tuntemasta syyllisyyttä mistä tahansa ruumiinsa kuvasta?”[28]Langetamme häpeän lapsen ruumiiseen.

            Filosofi Linda Martín Alcoff esittää keskeisen erottelun tekstissään ”Dangerous Pleasures: Foucault and the Politics of Pedophilia”: ”[M]eidän on erotettava toisistaan aikuisten ja lasten välisen seksin kieltäminen ja lasten seksuaalisuuden kieltäminen. Nämä on yleensä yhdistetty.”[29]Lapsen seksuaalisen viattomuuden, aseksuaalisuuden, asettaminen lapsen ja aikuisten välisen seksin kieltämisen syyksi, asettaa lapsen tilanteeseen, jossa tämän tulisi kieltää oma seksuaalisuutensa tullakseen suojelun arvoiseksi.[30]Viattomuuden vaade kääntyy lasta vastaan, tekee hänet lopulta turvattomammaksi peittäessään alleen sen että seksuaalisia tunteita ja haluja omaava lapsi on yhä haavoittuva ja tarvitsee suojaa suhteessa aikuisen seksuaalisuuteen.

            Lasta ei voi jättää suojelematta, mutta voidaan osoittaa, ettei uhka ole lapsen kuva, lapsen ruumis tai lapsen seksuaalisuus. Lapsen kyvyttömyys sopia romantiikan tarjoamaan ideaaliin ei tee hänestä vahingoittunutta, hänen lapsuudestaan menetettyä. Kuten Higonnet tutkimuksensa lopuksi toteaa, uudet kuvat (ja esitykset) lapsesta voivat osoittaa, ettei lasten kehojen tai tunteiden tunnustaminen ole yhteen sovittamatonta lasten suojelun kanssa.[31]

 

Taiteilija lapsuuden tuottajana

Kupla . Nora Rinne, 2017.

Kupla. Nora Rinne, 2017.

            Lapsuutta tuotetaan. Filosofi Juha Varto kirjoittaa:

Lapsuuden määritteleminen on aikuisten vastuulla ja aikuiset toteuttavat lapsuuden diskursiivista tuottamista aina suhteessa omaan elämäänsä ja siihen liittyviin ideaaleihin.[32][- -] Tuottaminen tapahtuu yksinkertaisella tavalla: puheessa ja toiminnassa vakiintuu ”sopiviksi” tai ”oikeiksi” tapoja, joilla voimistetaan tiettyjä piirteitä arkisessa lapsuuden paljastamisessa ja samalla saatetaan pimentoon piirteitä, jotka eivät ole kuvattavissa näillä puheilla tai toimilla.[33]

 

Esittäessään lasta taide tuottaa lapsuutta. Romantiikka tuotti valtavan suosion saavuttaneen lapsuuden idean, joka näkyy yhä kaikkialla, vaikka se on ollut kriisissä jo monta kymmentä vuotta. Romantiikan lapsi on meidän, aikuisten, ideamme ja ideaalimme, sen paikka on utopia, ei-paikka, se on ristiriidattomuuden ja puhtauden fantasia. Lasten romanttisten representaatioiden kautta voimme kaikki muistaa yhteisen, saman lapsuuden, sen oikean lapsuuden, jota ei välttämättä juuri meille sellaisenaan koskaan tapahtunut.

            On muistettava, että romantiikan lapsikuvat syntyivät nekin tarpeeseen, tilanteeseen, jossa niiden mukanaan tuoma leikkivä, liikkuva, vallaton ja omia maailmojaan luova lapsi tuntui puhaltavan hengen vakaviin pikkuaikuisiin. 1700-1800-lukujen Eurooppalaisen taiteen tuntija James Christen Steward kuvaa tätä muutosta ja sen tarvetta havainnollisesti teoksessaan The New Child.[34]Romantiikan lapsikuvat eivät ole väärässä tai oikeassa, Bronckorst ei ole väärässä tai oikeassa, mutta toistamme liikaa samaa kuvaa miettimättä kenen tarpeisiin se vastaa. Sivuun suojellut lapset antavat meidän rauhassa vaalia ideaaliamme yhteisestä ei-kenenkään-muistosta. Joissakin kuvissa esitämme tuon ideaalin vahingoitettuna, kuvaamme ”menetetyn lapsuuden” ja ”turmellun lapsen”, saadaksemme surra ideaalimme menetystä, jonkun ei-koskaan-eläneen kuviteltua kuolemaa. Ja toisissa esityksissä ja kuvissa annamme ideaalin jälleen elää saadaksemme rakentaa siitä lisää ”lapsuusmuistoja”. Tämä on aikuisten egotrippi, jonkinlaista viihdettä ja eskapismia, mutta haluammeko sanoa, että onnistunut lapsuus ja onnistunut lapsi on sellainen, jonka esityksen äärellä aikuisen on hyvä levätä?

            Minä tuotan lapsuutta lasta käsittelevissä töissäni. En ole keksinyt mitään mullistavasti uutta, enkä ole löytänyt yhtä oikeaa vastausta. En ole muiden esittämien väärien ja huonojen vaihtoehtojen jälkeen löytänyt oikeaa lapsuutta, jonka löydyttyä voitaisiin nyt hyvällä omallatunnolla tuottaa vain tätä oikeaa lapsuutta vastaavia todellisia kuvia ja representaatioita lapsesta. Prosessi ei toimi näin, oikeaa kuvaa ei ole. Eikä se toimi myöskään niin, että tarpeeksi hyvillä, kauniilla ja ristiriidattomilla lapsuuden kuvilla tuotettaisiin hyviä lapsuuksia. Tämä tuntuu ehkä ilmeiseltä, mutta juuri lasten kohdalla käperrymme helposti nostalgiaan ja irrotamme lapsen ympäristöstään. Meidän on helppo ymmärtää, ettei ole yhtä oikeaa Todellista Naista ja hänen kuvaamisensa tapaa tai ettei naiseuden idealisointi representaatioissa johda naissukupuolisten parempaan elämään, mutta lasten kohdalla tämä ilmeisyys tahtoo unohtua. Unohduksen juuret johtavat romantiikkaan ja modernin lapsuuden syntyyn.

            Vastuuni taiteilijana on estää jähmettyminen ja tässä voi olla mahdollisuuteni toimia ilman pelastajan viittaa ja lapsen uhriuttamista. Jos seuraan Alasta ja ajattelen lapsiasiaa suhteessa naisasiaan, voin tarkastella tapaa jolla ”miestaiteilijat”, miessukupuolisiksi määritellyt taiteilijat, osallistuivat feministiseen liikkeeseen ja feministiseen taidesuuntaukseen, tietoisesti tai ei niin tietoisesti. Mieleeni nousee miessukupuoltaan performoinut taiteilija Vito Acconci, joka tekemällä sukupuolestaan performanssiensa aiheen ja asian, horjutti osaltaan miessukupuolen näkemistä ihmisyyden kompleksittomana normaalitilana, jonakin joka ei vaadi artikulointia tai herätä kysymyksiä. Teoksissaan Acconci ei ollut naisten ääni, pyrkinyt puhumaan naisten puolesta. Ennemminkin hän oli korostetusti miestaiteilija, joka juuri kutsumalla ihmiset katsomaan, kun hän leikkii gallerian nurkassa omalla sukuelimellään, saattoi aiheuttaa liikettä siihen normaaliuksien ja luonnollisuuksien kenttään, johon feministinen liike samaan aikaan raivasi tilaa ja jonka perustuksia se pyrki horjuttamaan.[35]Horjutuksen liikkeeseen voivat osallistua muutkin kuin oikeuksiaan vaativan ryhmän itseoikeutetut jäsenet. Ajattelemalla että minä en aikuisena voi tietää mitään lapsesta, tehdä siitä esitystä tai kuvata sitä, romantisoin lasta, asetan sen etäälle, pyhään koskemattomuuteensa.

            Filosofi Emmanuel Levinasille toisen kunnioittaminen toisenaon perustavaa. Se on ”antamista olla”, silleen jättämistä sikäli, ettei toisen toiseutta voi hänestä tutkimalla tai tietämällä poistaa, mutta se ei ole välinpitämättömyyttä. Suhteemme toiseen on muuta kuin vain sattuman kaltaista samaan aikaan olemassaoloa, se on vastuutatoisesta, vastuuta, joka Levinasilla lankeaa meille toisen edessä pyytämättä, ottamatta.[36]Levinaslainen toiseus on radikaalia ja ”kaltaiseni”, joku joka toiseuden kulttuurisissa kategorioissa lankeaa samaan loveen kanssani, on hänen katsannossaan minulle yhtä lailla toinenkuin Spider-Man -lakanoissa nukkuva lapseni.

            Oli taiteilijan aihepiiri mikä tahansa, jää hänelle aina ratkaistavaksi suhde siihen toiseen, jolle teoksensa koettavaksi tarjoaa: Taiteen tapahtumassa on mukana aina muitakin taiteilijan toisia kuin hänen aiheensa, materiaalinsa tai vaikkapa esiintyjänsä. On kokija, yleisö, lukija, katsoja, kuulija. Teen taidetekoja julkisesti toisen koettaviksi. Tämän toisen suuntaan kurotan, pyydän häntä jakamaan (ja synnyttämään) kanssani teoksen, siihen muotoutuvan paikan ja ajan, en anna hänen olla, vaan kohdistan hänelle, yritän teoksellani puuttua häneen, otan hänet siihen. Pyrin hänen rajalleen, meidän väliseemme tilaan. Taide ei ole sidottu miellyttämiseen ja viehättämiseen. Taiteessa on mahdollista tutkia aihetta uudelleen, olla hyväksymättä heti tarjoutuvaa. Taiteessa yleisön odotuksiin ei tarvitse suoraan vastata, ne voi jopa pettää, ja yleisö hakeutuu taiteen pariin mahdollisesti juuri siksi. Taiteen äärellä ihminen voi ilahtua siitä, ettei saanut lainkaan sitä mitä tuli hakemaan.  Juuri siinä voi syntyä tunne, että on tullut taiteen puhuttelemaksi, nähdyksi, jakanut maailman toisen kanssa. Se riemastuttava ja huikea tunne kun tulee ”korkeasti petetyksi”.

            Jos en etsi oikeaa vastausta lapsuuden tai lapsen kysymyksiin, mitä sitten etsin? Miksi ajattelen että lasta pitää esittää ja lapsen esityksen pitää näkyä aikuisten kulttuurissa, jos tuo esitys ei ole radikaalisti uusi tai erityisen oikea? Miten perustelen työssä toteuttamani lapsiin kohdistuvan tarkkailun, tutkimisen ja tallentamisen, kun samalla suhtaudun kriittisesti näihin vallankäytön tapoihin muualla kulttuurissamme? Miksi kehtaan sanoa, että töilläni on merkitystä, poliittistakin sellaista, jos minulla ei ole vastauksia tai aiheestani edes ensikätistä tietoa kuin ainoastaan korruptoituneina muistoina? Miten ajattelen olevani oikeutettu esittämään toista?

            Omassa taiteellisessa työskentelyssäni kysyn oikeutusta ja menetelmääni koko ajan uudelleen. Lähestyn lasta sekä päättäväisen passiivisena, pyrkien tekemään omasta toimijuudestani heikkoa[37], että aktiivisena, asioihin tietoisesti puuttuen. Passiivisina strategioina työskentelyssäni näen pyrkimyksen (hetkellisesti ja osittain) eroon omista rooleistani äitinä, kasvattajana ja taiteilija-subjektinakin, mahdollisimman epämääräisinä pidetyt odotukset ja suodattamattomien havaintojen keräilyn, hiljaisen tarkkailun, kuuntelun, toimimatta olemisen, ajan antamisen, odotuksen, keston kestämisen, kärsivällisyyden. Aktiivisia ovat valinnat, päätökset, pyynnöt, rajaaminen, (väärin) yhdisteleminen, tilanteen ja liikkeen synnyttäminen.

            Rakennan lapsista ja lapsuudesta esityksiä, jossa pyrin rehellisyyteen suhteessa siihen aikaan ja paikkaan jossa elän. Pyrin johonkin ajalliseen, paikalliseen ja suhteelliseen totuuteen. Pyrkimys tuntuu tähän kirjoitettuna vähäiseltä, mutta samalla aika mahtailevalta: Miten voisin olla ”rehellinen” kun elän samaa fantasiaa, samaa rakennettua muistoa kuin muutkin? Ajattelen että tämä on tärkeää, että tiettyjä rajoja pitää horjuttaa, että lasten eristäminen yhteiskunnasta on huono asia. Koska elän samaa fantasiaa ja toisaalta samaa todellisuutta kuin muutkin, voin ajatella että se puuttuva pala tai puuttuva kuva, se särö ja yhteyden katkeaminen, se häiriö tai epäkohta jonka havaitsen tai kylläisyys ja ähky, jota tunnen, vie minua tutkimisen, kokeilun ja tekemisen kautta jonkin sellaisen äärelle jonka vastaanottamiseen joku muukin on herkistynyt. Hurja haave, johon en uskaltaisi uskoa ilman toisten taideteosten ja -tekojen äärellä kokemiani hätkähdyttäviä nähdyksi tulemisen tunteita, jaettuuden kokemuksia ja tervetulleita huojutuksia, ilman oman, yksityiseksi luulemani sanattoman, hämärän möykyn leijailua esiin kirkkaana ja sanoitettuna jonkun toisen teoksessa. Ilman nuoruuden kokemusta Sally Mannin lapsivalokuvien edessä Retretin taidekeskuksessa: joku on nähnyt tämän, joku tietää, kokemukseni on totta, jaettu.

            Tarvitaan lapsen esityksiä itsestään ja maailmasta, mutta tarvitaan myös aikuisten esityksiä lapsista, lapsuuksista. Ja tarvitaan aikuisten esityksiä omasta aikuisuudestaan, aikuisuudesta, joka muistaa lapsen, jonka ruumis muistaa, jossa on ja syntyy lapsuusmuistoja ja lapsimuistoja. Tarvitaan aikuisten omien, vakiintuneiden lapsuusideoiden horjutuksia, liikettä ja vastuuntuntoisia rajanylistyksiä. Tarvitaan aikuisten kulttuuriin tunkeutuvia lapsen ja lapsuuden representaatioita, jotka muistuttavat lasten tarvitsevan suojelun lisäksi osallisuutta ja kommunikaatiota. Jos moderni kulttuuri käyttää valtaa luonnollisuuden ja normaaliuden kaltaisin määritelmin, on juuri näihin määritelmiin luotava katkoksia, liikettä ja kyseenalaistuksia taiteen alueella, teosten ajan ja paikan todellisuuksissa. Normaalin piiriin on soviteltava jotain joka ei sinne kuulu ja ”luonnollisuuksia” läpivalaistava armotta taiteellisen keinovalon alla. Minun vastuuni taiteilijana näissä teoissa ja teoksissa on olla vastuussa lapsesta jähmettymättä kauhusta tuon vastuun edessä.

 

Aamiaisella

Äänityksestä litteroitu dialogi.

A, poika, 7

B, poika, 7

Isä, 37

Perheen kesämökillä, järven rannassa. Pojat istuvat aamiaisella.

A: Kumman sä ottaisit. Sparky vai Cannon?

B: Sparky.  [Tauko] Onks sust Elite Barbarians ärsyttävii jos ne clounaa?

A: Joo.

B: Jos joku panee jonkun tyypän, ja sul…, ja sit se clounaa sen, ja sul ei oo Elixirii, ni, yhtään, ni onks se sust ärsyttävää? Sillon Toweri on jo menny. Jos se panee jotain ja sit clounaa? Sillon Toweri on jo menny. Jos panee Elite Barbarit, sit clounaa ja sul ei oo Elixirii, ni sä et pysty panna mitää, ni sit siihen, ni sit Toweri on menny, vai mitä?

A: Ai mitä? Jos clounaa Elite Barbarit?

B: Nii, ja sit jos ei oo Elixirii mitä voi panna ni sit Tower on menny?

A: Nii, Tower on mennyttä. Varsinki jos se lähtee eka niit normaaleit Elite Barbareita.

B: Nii. Jos mä oisin Tower, ni…[naurua], jos mä olisin Tower, ni…

A: Sä ampuisit eka ne clounatut.

B. Nii. Koska siin kestäis vaa yks Arrow.

A: Kaks. Eiku yks koska niil ei oikeestaan oo helthiä. Arrows tuhoo. Kato jos panee, ei oo mitään järkee panna Skele Army Mirror Clone. Skele Army Mirror Clone.

B: Arrows. Trala-la-la-lalla-la-lalla-la-.

A: Nii ja jos on viel Mirror Arrows.

B: Trala-la-la-lalla-la-lalla-la-laa.

A: Jos siin pääl on vielä tota Minion Hordei.

B: Trala-la-la-lalla-la-lalla-la-laa. Lumberjackiin on järkevä panna… Ei oo järkevää panna Princen chargeen Rage Spelliä.

A: Miks?

B: Koska se ei tee yhtään enempää damagee.

A: Ai se Prince?

B: Nii.

A: Mut se on nopeempi. Eli jos vaikka rockettaa ni se menee niillä ohi. Tosi yleensä. Ku se menee näin [taputtaa pöytää puhuessaan], ”ty-dyt-ty dyy”, Rocket, tsu tsu tsu. 

B: Ei ku koita sitä Princee. Tsiuu. Tu! Jost oikeeseen kohtaan.

A: Ei ku… Se olis menny. Viel pane Rocket. Ti-ti-ti-ti.

B: Viuuuuuuuuu….

A: Tää on Princess. Princess osaa väistää niit Rockettei ja kaikkee. 

B: Nii, mitä niistä?

A: Se on hyvää, se on siistiä.

[Syövät muroja hetken hiljaisuudessa.]

B: Kumman sä ottaisit: Skele Armyn vai Dark Princen?

A: Dark Princen.

B: Mä ottaisin Lumberjackin. [Naurua.]

A: Kumman sä ottaisit: Skele Armyn vai Princen?

B: Hmmm… Kyl mä ehk ottaisin Sparkyn.

A: Ei mä ottaisin Banditin.

B: Kumman sä ottaisit: Night Witchin vai Banditin?

A: Banditin.

B: Mä ottaisin Clonen. Kumman sä ottaisit: Clonen vai Night Witchin?

A: Clonen. No Clone. Mä otan Clone.

B: Kumman sä ottaisit: Clone vai Goblin Barrel?

A: Clone.

B: Sama. Ja niin minä otinkin. Onks Clone sust ärsyttävä?

A: O? Onks sust, aina ku mä kloonaan.

[Hiljaisuus.]

B: Ei puhuta siit Clone-jutusta.

Isä: Syökää niitä muroja samalla.

Viitteet

[1]Muistamisen ja muistojen mutkikkaasta suhteesta todellisuuteen kirjoittaa esimerkiksi filosofian tohtori, psykologi ja psykoterapeutti Marja Saarenheimo teoksessaan Muistamisen vimma.Saarenheimon mukaan muisti voidaan nähdä mielikuvituksen sisarena, luovana jumalattarena, jonka tarkoituskaan ei ole olla passiivinen varasto tai rekisteri (Saarenheimo 2012, 58-59).

[2]Jenks 2005, 73.Suom. N.R.

[3]Sosiologi Leena Alanen on tarkastellut näitä kysymyksiä tutkiessaan mitä feministisellä liikkeellä ja akateemisella feminismillä olisi tarjottavana suhteessa lapsikysymykseen sosiologiassa. Alanen rinnastaa ”naiskysymyksen” ja ”lapsikysymyksen” ja kuvaa myös lapsuuden puuttumista 70-luvun radikaalin sosiologian kysymyksenasetteluista (Alanen 1992).

[4]Higonnet 1998, 14.

[5]Higonnetin lisäksi tätä teemaa on käsitellyt tutkimuksissaan mm. Marcia Pointon (Pointon1993).

[6]Ariès 1962. Ariès’n kuvaus lapsuuden historiasta matkana pimeydestä valoon on myöhemmässä lapsuustutkimuksessa kohdannut kritiikkiä ja saanut tarkennuksia, mutta hänen avauksensa merkitys on laajasti tunnustettu. Lapset eivät aina ole olleet olemassa siten kuin me heidät näemme nyt, kuten Ariès’n teoksen yhä keskeisen viestin muotoilee Chris Jenks (Jenks 2005, 55). Ks. myös Alanen 1992, 7-8.

[7]Kiasma-teatteri 2012, konsepti ja esiintyminen Nora Rinne.

[8]Higonnet 1998, 15-17. Suom. N.R.

[9]Higonnet 1998, 33-36.

[10]Higonnet 1998, 23.

[11]Higonnet 1998, 28.

[12]James 2012, 9. 

[13]ibid.

[14]Higonnet 2013, 303. Suom. N.R.

[15]Bardy 2012, 35. Painotukset alkuperäisessä tekstissä.

[16]Ks. esim. Katajala-Peltomaa & Vuolanto 2013, 189-192, 194, 238-240.

[17]Ks. esim. Bardy 2012, 35; Higonnet 1998, 26-27; Noddings 2007, 13-14. On myös huomioitava ettei Rousseau ristiriidattomasti ihannoi primitiivistä luonnontilaista ihmistä, tai pidä puhdasta luonnontilaa ihmiselle mahdollisena tai edes yksinomaan tavoiteltavana. Rousseaun monitahoisia käsityksiä ”luonnosta” ja ajatuksia luonnontilaisesta ihmisestä on väitöskirjassaan eritellyt Ville Lähde (Lähde 2008). Lähde osoittaa käsitteellisiä hyppäyksiä ja radikaaleja merkitysten muutoksia Rousseaun luonnon ja luonnontilan käsitteissä havainnollistaen samalla kuinka ristiriitaisuudet vievän Rousseaun ajattelua eteenpäin, ovat virheiden sijaan osa ajattelun liikettä.

[18]Rousseau 1933, 9.

[19]Boas 1966, 31.

[20]Rousseau 1933, 126.

[21]Rousseau 1933, 127.

[22]Pollock 2002, XIX. 

[23]Foucault 2001. Foucaultin vallan teoriaa ovat soveltaneet suhteessa lapsuuteen useat kirjoittajat, ks. esim. Jenks 2005, 66-72, 77-81; Rose 1999.

[24]Ojakangas 1997; Ojakangas 2001.

[25]Ojakangas 1997, 292.

[26]Alanen 1992, 4.

[27]Alanen 1992, 5.

[28]Higonnet 1998, 180. Suom. N.R.

[29]Alcoff 1996, 129. Suom. N.R.

[30]Alcoff 1996, 130-131.

[31]Higonnet 1998, 224.

[32]Varto 2003, 65.

[33]Varto 2003, 69.

[34]Steward 1995.

[35]Acconcin performatiivisesta taiteesta akateemisen feminismin ja taideteorian kontekstissa on kirjoittanut taideteoreetikko ja taidehistorioitsija Amelie Jones teoksessaan Body Art/ Performing the Subject (Jones 1998, 103-150).

[36]Levinas 1996, 78-82.

[37]Viittaan tällä taiteilija Tuija Kokkosen heikon toimijan käsitteeseen taiteellisen tekijyyden muotona ja keinona, jota Kokkonen käyttää suhteessa ei-inhimillisiin toimijoihin (Kokkonen 2017).

Kirjallisuus

Alanen, Leena. 1992.Modern Childhood? Exploring the ’Child Question’ in           Sociology.Jyväskylä: Kasvatustieteiden tutkimuslaitos.

Alcoff, Linda Martín. 1996. ”Dangerous Pleasures and the Politics of Pedophilia.” Teoksessa Susan J. Hekman (toim.). Feminist Interpretations of Michel Foucault.University Park, Pennsylvania: The Pennsylvania State University Press. 99-135.

Ariès, Philippe. 1962. Centuries of Childhood: A Social History of Family Life.      (AlkuperäisteosL’Enfant et la vie familiale sous l’ancient regime, Librarie            Plon,   Paris 1960). Ranskankielestä englanniksi kääntänyt Robert Baldick. New    York: Random House.

Bardy, Marjatta. 2012. ”Lapsuuden politiikka – kulutusyhteiskunnasta ekososiaaliseen     kehitykseen?”. Teoksessa Emma Aalto, Maarit Alasuutari, Tarja Heino, Tuuli    Lamponen, Niina Rutanen (toim.). Suojeltu lapsuus? Raportti Lapsuudentutkimuksen päiviltä 2011Raportti 51/2011.Helsinki: Terveyden ja   hyvinvoinnin laitos. 30-43.

Boas, George. 1966. The Cult of Childhood.London: The Warburg Institute.

Foucault, Michel. 2001. Tarkkailla ja rangaista.(Alkuperäisteos Surveiller et punir.  Naissance de la prison, Éditions Gallimard, 1975). Suom. Eevi Nivanka. Helsinki: Otava.

Higonnet, Anne. 1998. Pictures of Innocence: The History and Crisis of Ideal         Childhood.London: Thames and Hudson.

Higonnet, Anne. 2013. ”Picturing Childhood in the Modern West”. Teoksessa Paula S. Fass (toim.). The Routledge History of Childhood in the Western World.          London and New York: Routledge. 296-312.

James, Allison. 2012. ”Suojelu ja /vai riski: Näkökulmia vallitsevaan lapsuuden       kulttuuriseen politiikkaan.” Suom. Emma Aalto ja Maarit Alasuutari.             Teoksessa Emma Aalto, Maarit Alasuutari, Tarja Heino, Tuuli Lamponen, Niina   Rutanen (toim.) Suojeltu lapsuus? Raportti Lapsuudentutkimuksen päiviltä 2011. Raportti 51/2011.Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. 9-16.

Jenks, Chris. 2005. Childhood. Second edition.London and New York: Routledge.

Jones, Amelia. 1998. Body Art / Performing the Subject.Minneapolis and London:             University of Minnesota Press.

Levinas, Emmanuel. 1996. Etiikka ja äärettömyys. Keskusteluja Philippe Nemon     kanssa.Suom. Antti Pönni. Helsinki: Gaudeamus.

Lähde, Ville. 2008. Rousseau’s Rhetoric of ’Nature’: A study on Discourse on        Inequality. Tampere: Tampere University Press.

Katajala-Peltomaa, Sari ja Ville Vuolanto. 2013. Lapsuus ja arki antiikissa ja          keskiajalla. Helsinki: Gaudeamus.

Kokkonen, Tuija. 2017. Esityksen mahdollinen luonto – suhde ei-inhimilliseen        esitystapahtumassa keston ja potentiaalisuuden näkökulmasta.  Väitöstutkimus.          Acta Scenica 48. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu.

Noddings, Nel. 2007. Philosophy of Education. Second edition.Colorado: Westview Press.

Ojakangas, Mika. 1998. Lapsuus ja auktoriteetti. Pedagogisen vallan historia         Snellmanista Koskenniemeen. Helsinki: Tutkijaliitto.

Ojakangas Mika. 2001. Pietas -kasvatuksen mahdollisuus.Helsinki: Summa.

Pointon, Marcia. 1993. Hanging the Head: Portraiture and Social Formation in     Eighteenth-Century England. New Haven: Yale University Press.

Pollock, Linda. 2002. ”Foreword”. Teoksessa Marilyn R. Brown (toim.). Picturing Children: Constructions of Childhood between Rousseau and Freud.            Aldershot: Ashgate, XV-XIX.

Rose, Nikolas. 1999. Governing the Soul: The Shaping of the Private Self. Second edition.London and New York: Free Association Books.

Rousseau, Jean-Jacques. 1933. Émile eli kasvatuksesta (Alkuperäisteos Émile ou de  l’education, 1762). Suom. Jalmari Hahl. Porvoo ja Helsinki: WSOY.

Saarenheimo, Marja. 2012. Muistamisen vimma.Tampere: Vastapaino.

Steward, James Christen. 1995. The New Child: British Art and the Origins of        Modern Childhood, 1730-1830.Berkeley: University Art Museum and Pacific             Film Archive, University of California / University of Washington Press.

Varto, Juha. 2003. Isien synnit: Kasvatuksen kulttuurinen ja biologinen ongelma.  Tampere: Tampere University Press.