Nora Rinne esitysinstallaatiossaan Infantiili Amnesia (Kiasma-teatteri 2012). Kuva Kansallisgalleria / Ella Tommila.

Toimin kahdessa maailmassa, jotka tietävät tuskin mitään toisistaan: olen esitystaiteilija ja Salkkari-näyttelijä.

Valmistuin teatteritaiteen maisteriksi esitystaiteesta ja teen esitysinstallaatioita Kiasma-teatterin kaltaisiin ympäristöihin. Pohdin esittävää taidetta kirjoittaen siitä taidehistoriaa, taiteen teoriaa ja filosofiaa sivuten. Opetan esitysdramaturgian tuntiopettajana teatterikorkeakoulussa. Mutta olen myös Salkkari-Camilla, Salkkari-tähti ja yksi Tuhmista tädeistä. Kerron päivälehden haastattelijalle ammattilaisen kauniisti meikkaamana kesäsuunnitelmistani ja siitä miten pidän itseni kunnossa. 

Taiteestahan ei oikein tahdo saada palkkaa. Kuten taiteilijaTeemu Mäkion todennut, suurin taiteen tuki yhteiskunnassamme ei ole apurahajärjestelmä, vaan sosiaaliturva, jonka varassa valtaosa teoksista valmistuu. Apurahoja ei riitä koko uralle, joka kuukaudeksi ja vuodeksi, kenellekään. Esitystaiteilijan töitä on vaikea myydä, ne eivät asetu museon varastoon tai yksityisasunnon koristeeksi, eikä kukaan ole valmis maksamaan lipuista sellaisia summia, että niiden avulla taiteen tekemiseen kulutetuista tunneista kuittaisi edes minimipalkkaa. Sosiaaliturva pyörittää suomalaista esitystaidetta.

Työskentelin jonkin aikaa valmistumiseni jälkeen juuri näiden rahoituskanavien turvin, mutta  yhtälö alkoi tuntua vinoutuneelta. Olin työkykyinen ihminen ja nostin vähän väliä tukia. En pystynyt suoltamaan montaa teosta vuodessa, tarvitsin elämää väliin, joten tuntui että minun kuuluisi tehdä jotain muutakin. Palasin entuudestaan tuttuun viihdetyöhön ja jatkoin taiteen parissa osa-aikaisesti viihteen rahoittamana.

Mutta viihde ei ole mikä tahansa työpari taiteelle. Jos taiteilija opettaa taidekoulussa, hän on löytänyt kunniallisen ratkaisun elättää itsensä ja perheensä taiteenteon ohessa. Jos hän tekee viihdettä, se on vähän kun pastori strippaisi itselleen kesälomarahat. 

Viihde on nykytaiteen vastapari. Kun taiteilija pyrkii osoittamaan tekevänsä Taidetta, juuri viihteestä teos on saatava erottumaan. Taide ei houkuttele tai miellytä, vaan yllättää ja altistaa luokseen tulleet kyselemättä. Taiteen äärelle astellaan totisina kuin ennen kirkkoon; tietoisina siitä että tämä saattaa kirpaista ja vaatia voimia, mutta tekee lopulta hyvää. 

Viihteen tekijäkin haluaa erottautua, muttei niinkään taiteesta vaan ihan vähän siitä toisesta viihdeteoksesta joka veti miljoonayleisöjä. Hän tietää ettei viihteen äärelle tulla velvollisuudentunnosta. Jos yleisö ei viihdy, se lähtee, ja viihteen tekijän leipä tästä lähteestä loppuu. 

Opiskeluaikanani silloinen Teatterikorkeakoulun lehtori Juha-Pekka Hotinenesitteli erottelua taiteen ja viihteen aikasuhteesta: viihde auttaa unohtamaan ajan kulun, taide muistuttaa siitä. Erottelu antaa paikan sekä viihteelle, että taiteelle: viihde ei ole vain huonoa taidetta, vaan se on jotain muuta, johonkin muuhun tarkoitukseen. Erottelussa taiteen ja viihteen välillä on kuitenkin myös vaaransa. Viihde voi tulla vastuuttomaksi ja taide kopeaksi, eikä kumpikaan halua ottaa vastaan tehtävää ihmiskunnan kasvattajana tai paremman maailman luojana.

Taiteen keskeiset erottelut eivät ole aina olleet nykyisen kaltaisia. Esimerkiksi antiikin kreikassa sanaa ’taide’ ei nykymerkityksessään ollut ja pohdinnat koskivat kunkin taiteenlajin arvoa erikseen, niiden suhdetta tietoon ja totuuteen. Pohdinnan ytimessä ei ollut se, mikä tekee taiteesta taidetta vaan se, onko taiteista yhteiskunnalle hyötyä vai haittaa. Viihde – taide –jaottelun kannalta kiinnostava antiikin kirjoittaja on Horatius(65-8 eaa.), jonka Ars Poetica (Ruonotaide) näkee keskeisenä runoilijan taidon yhdistää huvi ja hyöty. Horatius kirjoittaa: ”Runoilijat pyrkivät joko hyödyttämään tai viihdyttämään tai sanomaan sellaista, mikä viehättää ja kelpaa samalla elämänohjeeksi. […] Yksimielisen kannatuksen saa se, joka yhdistää hyödyn ja huvin -viihdyttää lukijaa ja antaa hänelle samalla virikkeitä.” 

Renessanssissa alkanut keskustelu mausta ja romantiikassa huippunsa saavuttanut ajatus nerotaiteilijasta johdattelivat ajattelemaan, ettei kuka tahansa tunnista taidetta, eikä kuka tahansa voi sellaista saada aikaan. Puhe mausta on puhetta hyvästä ja huonosta mausta, eikä viihtyminen riitä tässä kriteeriksi: Huono maku saattaa innostua mistä vain nätistä tai hauskasta, hyvää makua ei näin helpolla miellytetä. Toisaalta todellinen taiteentuntija huomaa merkittävän teoksen arvon silloinkin, kun harjaantumaton vierellä haukottelee.

Taiteilija ja taideinstituutiot taiteentuntijoineen ovat muodostuneet keskeisimmiksi erottelijoiksi taiteen ja ei-taiteen välillä. Se mitä taiteilija tekee taideinstituutioiden puitteissa on taidetta. Valta on taiteilijalla ja instituutiolla, ei teoksen osilla tai ”kenellä tahansa”.  Taiteen marginalisoituminen on vapaaehtoista ja jopa välttämätöntä sikäli kun sekä taiteen arvo että taiteilijan ja taiteentuntijan positio perustuvat taiteen erityisasemaan ja –luonteeseen, eivät laajaan innostukseen taideyhteisön ulkopuolella. 

Vaikka neromyytti murtuu ja taiteilijakuva laajenee, taiteilijan rooli taiteen takaajana ja tuotemerkkinä on vahva. Kun taiteilija on jossain määrin korvannut taiteen, kuten Marja Sakarion esittänyt, taiteilijan taiteilijuusmuuttuu hyvin tärkeäksi. Se että jokin on taiteilijan tekemää vakuuttaa teoksen taiteeksi muiden kriteerien ontuessa. Taiteilijan voima ei ole taidossa vaan taiteilijuudessa itsessään, siinä että hän ilman epäilystä on taiteilija. Taiteilijan ei tule sotkeutua identiteetissään, hänen on pysyttävä vakavana ja omistautuneena, jotta voimme olla varmoja, että taide on siellä missä hänkin. Miten me muuten voimme tietää mille taiteen lisäarvo kuuluu ja mille ei?

Taiteilijalla voi olla viihdemenneisyys, hupsu nuoruus, jos hän katuu, puhdistautuu, lupaa ettei enää. Minä lankean viihteen tekoon päivittäin, seuraavaksi tänään klo 15.15 (viihteessä ollaan hyvin täsmällisiä). Ehkä pyhitän itseni 50-vuotiaana, kun viihde sylkäisee minut ulos kuin happaman marjan. Sitten otan vaatteet pois, kaadan päälleni purkin piimää ja astun puhdistuneena taiteeseen muistuttamaan sinua ajasta ja kuolemasta. Lupaan ettet tule viihtymään.

Lainaus: 

Horatius: ”Runotaide”. Suomentanut Teivas Oksala ja Erkki Palmén. Teoksessa Ilona Reiners, Anita Seppä, Jyrki Vuorinen (toim.): Estetiikan klassikot Platonista Tolstoihin. Gaudeamus. Helsinki, 2009. Sivu 68.